Commonplace bookista poesiealbumiin: scrapbookin edeltäjät

Scrapbook sellaisena kuin sen nyt tunnemme, 30,5 x 30,5 cm:n papereineen ja laatikollisine embellishmentejä, on nuori. Sen taustalla oleva ajatus on vuosisatoja vanha: tyhjä kirja, jonka täytät sillä, mitä haluat muistaa. Kun historiaa selaa taaksepäin, löytää kokonaisen suvun keräilykirjoja. Osa on yhä arkistoissa, yksi on luultavasti äitisi vintillä.

Commonplace book: kirja täynnä luettua viisautta

Commonplace book on henkilökohtainen muistikirja, johon keräät sen, mitä jossain kohtaat ja haluat säilyttää. Lainauksia kirjoista, sananlaskuja, runoja, reseptejä, kirjeitä, muistiinpanoja, joskus taulukon tai laskutoimituksen. Nimi tulee klassisesta retoriikasta, jossa ”yleiset paikat” olivat vakioaiheita, joiden alle argumentit ja esimerkit järjestettiin.

Ero päiväkirjaan on tärkeä. Päiväkirja etenee päivämäärän mukaan ja kertoo sinusta itsestäsi. Commonplace book on järjestetty aiheittain ja kertoo siitä, mitä tuot sisään ulkopuolelta: rakkaudesta, uskosta, politiikasta, terveydestä tai mistä tahansa otsikoista, jotka itse keksit. Se on työkalu muistamiseen ja asioiden löytämiseen uudelleen.

Tapa on vuosisatoja vanha, ja se yleistyi erityisesti renessanssista lähtien. Englannissa ja muualla opiskelijat, oppineet ja paljon säilyttää halunneet lukijat pitivät tällaista kirjaa. Jotkut pitivät sitä koko elämänsä ajan. Filosofi John Locke kuvasi jopa oman menetelmänsä tällaisen kirjan järjestämiseen ja hakemiston tekemiseen, jotta lainauksen löysi vielä vuosia myöhemmin.

Myöhemmin kirjoihin tuli myös leikkeitä, piirroksia ja kuivattuja kukkia. Siinä yhteys scrapbookiin alkaa näkyä. Jos pidät nyt journalia, johon keräät kauniita lauseita kirjoista, teet itse asiassa täsmälleen samaa.

Album amicorum: ystävyys paperilla

Toinen kiintopiste on album amicorum, latinaa ja tarkoittaa ystäväkirjaa. Saksaksi sitä kutsutaan nimellä Stammbuch, vanhassa hollannissa myös vriendenboek tai vrundboeck.

Tapa syntyi 1500-luvun puolivälin tienoilla, mitä todennäköisimmin Wittenbergin yliopistossa, Lutherin kaupungissa. Opiskelijat pyysivät opettajiaan ja opiskelutovereitaan kirjoittamaan kirjaansa nimikirjoituksen, lainauksen tai mietelauseen. Aluksi se tehtiin raamatun tai painetun kirjan tyhjille sivuille. Kustantajat huomasivat kysynnän ja alkoivat painaa kirjoja, joissa oli ylimääräisiä tyhjiä sivuja, ja sen jälkeen pieniä kirjasia, joissa oli pelkkiä tyhjiä lehtiä.

Merkinnällä oli vakiintuneet osat. Tervehdys, runo tai lainaus, paikka ja päivämäärä, henkilökohtainen motto ja kirjoittajan nimi, usein tiedekunnan ja syntymäpaikan kera. Moni merkintä päättyi kaavaan, joka tarkoitti suunnilleen: kirjoitin tämän, jotta muistaisit minua.

Usein huomio kiinnittyy tähän: teksti oli yleensä oikealla ja vasemmalla oli tilaa kuvalle. Maalattu sukuvaakuna, kynäpiirros, leikkotyö, myöhemmin myös liimattuja kuvia. Jos ei osannut piirtää, saattoi 1700-luvulla ostaa valmiiksi painettuja lehtiä, joissa oli kaiverrus yliopistokaupungista tai kohtaus opiskelijaelämästä. Myöhempiin albumeihin tuli myös kirjailtuja reunuksia, hiuskiehkuroita ja prässättyjä kukkia.

Opiskelijat matkasivat yliopistosta toiseen ja ottivat albuminsa mukaan. Näin siitä tuli enemmän kuin muisto. Tunnetun professorin nimikirjoitus toimi suosituksena seuraavassa yliopistossa, eräänlaisena suosittelijalistana ennen kuin sellaisia oli keksittykään.

Tapa oli erityisen vahva saksankielisissä maissa, Alankomaissa ja Skandinaviassa. Myös Alankomaissa on säilynyt 1500-luvun alba amicorumeja, joissa on merkintöjä hollanniksi, ranskaksi ja latinaksi. Haagin kuninkaallisessa kirjastossa (Koninklijke Bibliotheek) on niistä suuri kokoelma.

Ystäväkirjasta poesiealbumiin

Tapa hiipui 1600-luvun lopulla, mutta palasi 1700- ja 1800-luvulla, nyt myös porvariston ja naisten pariin. Kasetissa säilytetyt irtolehdet tulivat suosituiksi, jotta useampi ystävä pystyi kirjoittamaan yhtä aikaa. 1800-luvulla ystäväkirjasta tuli yhä useammin nuorten naisten ja myöhemmin tyttöjen juttu.

Sieltä on peräisin hollantilainen poesiealbum. Nimi on usein kerrotun tarinan mukaan iloinen väärinkäsitys. Ensimmäiset kirjaset tulivat Saksasta, ja niiden kannessa luki Poesie, saksaa ja tarkoittaa runoutta. Alankomaissa se lausuttiin oe-äänteellä kuten hollannin sanassa poes, ja niin se jäi elämään.

Kaava voi olla sinulle tuttu. Lapsi, yleensä kouluikäinen tyttö, lainaa albumiaan sukulaisille, ystävättärille ja opettajalle. Oikealle tulee värssy, usein kopioitu toisesta albumista, ja allekirjoitus kuten ”muistoksi ystävältäsi”. Vasemmalle tulee kiiltokuva, ja kirjaimia koristellaan.

Myös poesiealbumi kertoo omasta ajastaan. 1800-luvulla luet lähinnä kehotuksia elää hyveellisesti ja jumalaapelkäävästi. Myös politiikka saattoi livahtaa mukaan, kuten 1930- ja 1940-luvun saksalaisissa albumeissa. Myöhemmin sävy muuttui vapaammaksi ja leikkisämmäksi.

Kiiltokuvat ja viktoriaaniset leikekirjat

Kiiltokuvalla on oma historiansa. 1800-luvulla värilitografia teki mahdolliseksi painaa halvalla kirkkaanvärisiä kuvia. Enkeleitä, kukkia, lapsia, eläimiä, lintuja, perhosia. Ne painettiin arkeille ja stanssattiin kohokuvioiksi, jotta ne oli helppo irrottaa. Alankomaissa niitä kutsutaan nimillä glansplaatjes tai poesieplaatjes, Saksassa Glanzbilder tai Oblaten, Tanskassa glansbilleder.

Viktoriaanisen ajan naiset ja lapset keräsivät niitä leikekirjoihin yhdessä mainoskorttien, onnittelukorttien, sanoma- ja aikakauslehtileikkeiden, runojen ja reseptien kanssa. Tällainen leikekirja on lähellä sitä, mitä nyt kutsumme skräppäykseksi: ei pelkkää kirjoittamista, vaan leikkaamista, asettelua ja liimaamista. Valokuvauksen myötä mukaan tuli myös valokuvia, ensin ystäväkirjoihin ja myöhemmin omiin albumeihinsa.

Liimaaminen oli tuolloin vaivalloista liimapurkin ja siveltimen kanssa. Siksi Mark Twain, intohimoinen leikkeiden kerääjä, patentoi leikekirjan, jonka sivuilla oli valmiiksi liima, joka piti vain kostuttaa. Siitä tuli kaupallinen menestys.

Grangerizing: kirja, joka kasvaa yli äyräidensä

Hieman unohtunut sivuhaara on grangerizing, jota kutsutaan myös lisäkuvittamiseksi. Se on nimetty James Grangerin mukaan. Hän oli englantilainen pappi, joka julkaisi 1700-luvulla Englannin elämäkerrallisen historian. Lukijat alkoivat itse etsiä siinä käsiteltyjen henkilöiden muotokuvia ja lisätä niitä kirjaan.

Keräilijät tekivät siitä urheilulajin. He ostivat vedoksia, muotokuvia ja kaiverruksia, leikkasivat niitä joskus muista kirjoista ja sidottivat kirjan uudelleen kaiken lisämateriaalin kanssa. Yksiosaisesta kirjasta saattoi näin kasvaa sarja paksuja niteitä. Siksi kirjanystävät pitivät tapaa pahana: yhden täydennetyn kirjan vuoksi muita kirjoja joskus revittiin kappaleiksi.

Periaate on tuttu jokaiselle skräppääjälle. Otat jotain jo olemassa olevaa ja teet siitä omasi lisäämällä kuvia ja paperia. Altered book, olemassa oleva kirja, jota liimaat ja maalaat, kunnes siitä tulee oma journalisi, on sen moderni serkku.

Miksi nämä kirjat ovat nyt niin arvokkaita

Se, mikä oli aikoinaan henkilökohtainen muisto, on nyt historioitsijoiden lähde. Album amicorum näyttää, kuka tunsi kenet, missä ja milloin. Sen avulla voi seurata opiskelijan matkaa halki Euroopan ja nähdä, keiden professorien luona hän kävi.

Kirjoissa näkyy käsialoja eri aikakausilta ja se, miten ihmiset kirjoittivat nimensä, kun kyse ei ollut virallisesta asiakirjasta. Niistä näkee, mitkä runoilijat ja mietelauseet olivat muodissa, mitä ihmiset pitivät tärkeänä ja miten he ajattelivat ystävyydestä. Kielletyistä opiskelijaseuroista on joskus löydettävissä jälkiä lähinnä tällaisista albumeista, joskus salakirjoituksella.

Poesiealbumeista ja leikekirjoista pätee sama pienemmässä mittakaavassa. Niistä näkee, millaisia värssyjä lapset antoivat toisilleen, millaisia kuvia oli myynnissä ja mitä tiettynä aikana pidettiin normaalina. Siksi museot ja arkistot keräävät niitä ja säilyttävät ne mieluiten kokonaisina, sillä myös järjestys ja kokoonpano kertovat jotain.

Mitä voit ottaa mukaan omaan kirjaasi

Näissä edeltäjissä on kaunista se, että ne näyttävät, kuinka vähän oikeastaan on muuttunut. Ihmiset ovat aina halunneet pitää kiinni siitä, mikä kosketti heitä, ja jakaa sen rakkaidensa kanssa.

• Kirjoita mukaan kuka, missä ja milloin. Se, mikä on sinulle itsestään selvää, on sadan vuoden päästä ensimmäinen asia, jonka joku haluaa tietää.
• Anna muiden kirjoittaa kirjaasi. Vieraskirjasivu syntymäpäivillä on pienoiskokoinen album amicorum.
• Kerää myös sanoja. Sivu, jolla on lauseita sinua koskettaneista kirjoista, on commonplace book.
• Säilytä oma vanha muistoalbumisi hyvin: kuivassa, pimeässä äläkä suljetussa muovipussissa tai PVC-taskussa.

Jos olet joskus kirjoittanut värssyn jonkun toisen muistoalbumiin, seisot pitkässä jonossa. Se alkoi wittenbergiläisestä opiskelijasta, joka pyysi professoriltaan mietelausetta.