Kollaasin synty: Picassosta ja Braquesta Hannah Höchiin

Kun liimaat journaliin päällekkäin suikaleen sanomalehteä, kassakuitin ja kukan aikakauslehdestä, teet jotain, mitä reilut sata vuotta sitten pidettiin vielä pienenä vallankumouksena. Kollaasi on nykyään niin tavallinen, että unohdamme jonkun joskus tehneen sen ensimmäisenä. Sen historia on yllättävän hauska, ja siitä saa muutaman käyttökelpoisen idean omille sivuille.

Mistä sana tulee

Kollaasi tulee ranskasta. Verbi coller tarkoittaa liimaamista, ja colle on liima. Sana itse ei siis sano muuta kuin: jotain liimattua.

Taiteilijat, jotka tekivät tekniikasta suuren, käyttivät aluksi toista nimeä: papier collé, liimattu paperi. Vasta myöhemmin kollaasista tuli yleisnimitys kaikelle, mitä pohjaan liimataan, oli se sitten paperia, kangasta, valokuvia tai pieniä esineitä. Jos teos nousee selvästi tilaan, puhutaan mieluummin assemblaasista.

Surrealisti Max Ernst totesi myöhemmin kuivasti, ettei kollaasia tee liima. Siinä on perää. Kyse ei ole liimaamisesta vaan siitä, mitä tapahtuu, kun asetat vierekkäin asioita, jotka eivät kuulu yhteen.

Leikattu ja liimattu on jo vuosisatoja

Picassoa ja Braquea kutsutaan usein kollaasin keksijöiksi, mutta leikkaaminen ja liimaaminen on paljon vanhempaa. Japanilaiset kalligrafit kirjoittivat jo 1100-luvun tienoilla runojaan arkeille, jotka oli koottu revitystä ja värjätystä paperista, joskus kullan ja hopean kera. Kiinassa kehittyi paperinleikkaus.

Euroopassa ihmiset liimasivat vuosisatojen ajan kaikenlaista albumeihin. 1700-luvulla englantilainen Mary Delany aloitti 72-vuotiaana kasviaiheiset ”mosaiikit” pikkuruisista värillisen paperin palasista. Niitä syntyi lähes tuhat. 1800-luvulla viktoriaaniset naiset leikkasivat valokuvia ja liimasivat niitä piirrettyihin tai maalattuihin taustoihin, vuosikymmeniä ennen kubisteja. Ja ystävänpäiväkortit, leikekirjat ja muistovihot olivat täynnä leikattuja kiiltokuvia.

Se, että kaikkea tätä pidettiin pitkään kotiaskarteluna eikä taiteena, palaa vielä myöhemmin esiin.

Picasson ja Braquen papier collé

Vuonna 1912 maalaustaiteessa tapahtui jotain. Pablo Picasso ja Georges Braque työskentelivät silloin tiiviisti yhdessä kubismin parissa. Se on maalaustapa, joka hajottaa esineet tasoiksi ja näyttää ne monelta puolelta yhtä aikaa.

Keväällä 1912 Picasso teki pienen asetelman, johon hän liimasi palan vahakangasta, johon oli painettu rottinkisen tuolinistuimen punos. Soikean kankaan ympärille hän asetti kehykseksi narun. Pala oikeaa todellisuutta keskellä maalausta: se oli uutta.

Myöhemmin samana vuonna Braque näki kaupassa puuta jäljittelevää tapettia. Hän osti rullan, leikkasi siitä paloja ja liimasi ne hiilipiirrokseen, jossa oli hedelmäkulho ja lasi. Sitä pidetään ensimmäisenä papier collé -teoksena. Picasso innostui heti. Seuraavien kuukausien aikana he tekivät niitä yhdessä kymmeniä, sanomalehtisivuista, etiketeistä, nuoteista, savukepaperista ja pelikorteista.

Miksi se oli niin erityistä? Maalari oli aina jäljitellyt todellisuutta maalilla. Nyt kankaalla oli oikea pala sanomalehteä, oikeine kirjaimineen. Lehtipaperi oli samalla sommitelman taso, pala harmaata, ja viittaus sen päivän uutisiin. Leikki sen välillä, mitä jokin on ja mitä se esittää, teki kollaasista vakavasti otettavan taidemuodon.

Dada: leikkaaminen protestina

Ensimmäisen maailmansodan aikana Zürichiin kokoontui joukko taiteilijoita, jotka halusivat tehdä naurunalaiseksi sodan, porvarillisen järjestyksen ja itse taiteen. He kutsuivat itseään nimellä Dada. Kaikki alkoi vuonna 1916 Cabaret Voltairessa. Hans Arp antoi sattuman osallistua: hän pudotti paperinsuikaleita ja liimasi ne siihen, mihin ne päätyivät.

Dada levisi nopeasti Berliiniin, ja siellä kollaasista tuli terävämpi. Taiteilijat leikkasivat valokuvia sanoma- ja aikakauslehdistä ja asettivat ne uuteen, usein katkeraan yhteyteen. Sitä he kutsuivat fotomontaasiksi. Berliinin dadaistit eivät pitäneet itseään taiteilijoina vaan asentajina: ihmisinä, jotka kokoavat yhteen sen, mikä on jo olemassa.

Hannah Höch: sakset terävänä veitsenä

Piirin tunnetuin nainen on Hannah Höch (1889–1978). Hän kehitti fotomontaasia yhdessä Raoul Hausmannin kanssa, ja häntä pidetään yhtenä sen keksijöistä.

Hänen tunnetuimman teoksensa nimi on jo itsessään kollaasi: Schnitt mit dem Küchenmesser Dada durch die letzte Weimarer Bierbauchkulturepoche Deutschlands, suunnilleen ”Dadan keittiöveitsen viilto Saksan viimeisen weimarilaisen kaljamahakulttuurin läpi”. Se on suuri, täyteen ahdettu teos, jossa on leikattuja poliitikkojen, sotilaiden ja taiteilijoiden päitä ja niiden välissä koneita, väkijoukkoja ja irtokirjaimia.

Huomio kiinnittyy keittiöveitseen. Höch käytti tietoisesti kodin kuvastoa, ja hän työskenteli vuosia kustantamossa, jossa hän teki käsityömalleja naistenlehtiin. Hän leikkasi naistenlehdistä, muotikuvista ja kirjontamalleista ja asetti ne vallan ja tekniikan kuvien viereen. Näin hän näytti, miten naiset kuvattiin mediassa, ja kyseenalaisti 1920-luvun uuden naisen. Lahjakkuudestaan huolimatta hän sai Dadan piirissä vähemmän tunnustusta kuin miespuoliset kollegansa.

Kurt Schwitters ja Merz

Hannoverissa Kurt Schwitters (1887–1948) työskenteli omalla tavallaan. Hän keräsi talteen sen, minkä muut heittivät pois: raitiovaunulippuja, etikettejä, pahvinpaloja, narua, lankaa, nappeja, pakkauksia. Niistä hän teki kollaaseja, jotka on rakennettu rauhallisesti ja huolellisesti, pikemminkin runollisesti kuin aggressiivisesti.

Hän kutsui työtään nimellä Merz. Sana tuli pankin leikatusta mainoksesta, jossa sanasta Kommerz oli jäljellä vain tämä pätkä. Schwittersille Merz oli enemmän kuin nimi. Se tarkoitti kokonaista työtapaa: mikä tahansa voi olla materiaalia, ja taiteilija antaa sille uuden paikan.

Hän meni yhä pidemmälle. Hannoverin kotiinsa hän rakensi vuosien ajan Merzbauta, kollaasia, joka kasvoi tilaksi, jonka läpi saattoi kävellä. Se tuhoutui toisessa maailmansodassa, ja se tunnetaan enää valokuvista ja rekonstruktioista.

Jos teet junk journalia kuiteista ja pakkauksista, olet lähempänä Schwittersiä kuin ehkä luuletkaan.

Femmage: naiset ja kollaasin perinne

1970-luvulla kaksi yhdysvaltalaista taiteilijaa, Miriam Schapiro ja Melissa Meyer, katsoi tätä historiaa uudelleen. He kysyivät, miksi kollaasi laskettiin taiteeksi vasta, kun Picasso teki sitä. Naiset olivat leikanneet, liimanneet, kirjoneet, keränneet ja ommelleet jo vuosisatoja. He tekivät tilkkutäkkejä kangasjämistä, leikekirjoja, albumeja, ystävänpäiväkortteja ja koristeltuja rasioita.

Schapiro ja Meyer antoivat tälle käytännölle nimen: femmage. Se yhdistää sanan femme, nainen, ja sanojen collage ja montage päätteen. He kuvasivat sen 1970-luvun lopulla esseessä. Femmage yhdistää paperia ja kuvaa kodin materiaaleihin, kuten kankaaseen, pitsiin, nappeihin ja pistoihin, ja tekee arjesta sekä aiheen että työtavan.

Heidän ajatuksensa vahvuus on siinä, että se asettaa scrapbookaajan, tilkkutäkin tekijän ja leikekirjaa kokoavan naisen samaan jatkumoon suurten nimien kanssa. Ero ei ollut koskaan tekniikassa vaan siinä, kuka sai tehdä taidetta.

Taideteoksesta journaliin

Toisen maailmansodan jälkeen kollaasia käytettiin kaikkialla: popartissa, mail artissa, kirjankuvituksessa ja mainonnassa. Tietokoneen myötä leikkaa ja liitä päätyivät sanoina jokaiseen valikkoon. Samalla käsin tehty kollaasi säilyi, niin taiteessa kuin sen ulkopuolellakin.

Art journal ja junk journal ovat kaikkien näiden suuntausten suoria perillisiä. Työskentelet löydetyllä materiaalilla, kasaat kerroksia, näytät reunat ja yhdistät kuvaa ja tekstiä. Teos ei vain ole museon seinällä vaan kirjassa, jonka avaat.

Mitä voit oppia näiltä taiteilijoilta

• Käytä oikeita asioita. Lippu, pala tapettia tai kirjekuori kertoo enemmän kuin kuva niistä. Picasson vahakangas toimii, koska se on aito.
• Aseta vastakohtia vierekkäin. Höch yhdisti kodin ja politiikan, pehmeän ja kovan, ja se teki hänen työstään vahvaa. Muotikuva junalipun vieressä luo tarinan.
• Katso roskiasi. Schwitters näytti, että pois heitetyllä materiaalilla on ilmaisuvoimaa. Pidä rasiaa kuiteille, etiketeille ja pakkauksille, joissa on kauniita kirjaimia.
• Näytä reunat. Revityt ja karkeasti leikatut reunat paljastavat, että jotain on liimattu, ja juuri se on niiden viehätys.
• Käytä sanoja kuvana. Kubisteilla irtokirjaimet ja lehtipalat ovat harmaita tasoja ja samalla tekstiä. Muutama leikattu sana voi olla koko journalointisi.
• Mieti asiayhteyttä. Kuvan merkitys muuttuu sen mukaan, mitä sen vieressä on. Kokeile ensin siirrellä ennen kuin liimaat.
• Ota oma perinteesi vakavasti. Sitä, mitä sinä teet pöydän ääressä saksilla ja liimalla, naiset ovat tehneet vuosisatoja. Se ei ole askartelua, se on taito.

Aseta huomenna vierekkäin kolme asiaa, joilla ei ole mitään tekemistä keskenään: etiketti, valokuva ja sana sanomalehdestä. Siirtele, kunnes jotain tapahtuu. Niin se alkoi myös vuonna 1912.