Historia ja merkitys

Skräppäys on muistojen säilyttämistä albumissa: kuvat, paperinpalat ja teksti kootaan yhdessä koristellulle sivulle. Ero tavalliseen valokuva-albumiin on tarina. Kirjoitat mukaan, mitä tapahtui, ketkä olivat paikalla ja miksi sillä oli merkitystä.

Sivulla, jota kutsutaan myös leiskaksi (layout), yhdistetään yleensä:

• yksi tai useampi valokuva
• taustapaperi ja koristeet (embellishments)
• otsikko ja journaling eli kuvien yhteyteen kirjoitettu teksti
• joskus oikeita muistoesineitä, kuten lippu tai kuitti

Voit tehdä sen paperille, digitaalisesti tietokoneella tai yhdistää nämä kaksi. Oikeaa tai väärää tapaa ei ole.

Lue myös: Mitä on skräppäys, ja mikä muoto sopii sinulle

Skräppäys ei ole meidän aikamme keksintö: ihmiset ovat liimanneet ja kirjoittaneet muistoja tyhjiin kirjoihin jo vuosisatojen ajan. Renessanssin aikana oppineet pitivät muistikirjoja sitaateista ja tiedonmuruista, ja opiskelijat pyysivät ystäviään kirjoittamaan album amicorum -kirjaansa.

1800-luvulla leikekirja tuli todella suosituksi. Halpaa painotuotetta, kuten sanomalehtiä ja värikuvia, alkoi olla saatavilla, ja niitä leikattiin ja liimattiin kirjoihin kirjeiden, runojen ja myöhemmin valokuvien kanssa.

Harrastus sellaisena kuin sen nyt tunnemme, happovapaine papereineen, erityisine albumeineen ja omine kauppoineen, syntyi Yhdysvalloissa 1980-luvulla ja levisi sieltä Eurooppaan.

Lue myös: Scrapbookin historia kiiltokuvista journalointiin

Skräppäys rentouttaa, koska teet jotain käsilläsi ja keskität huomiosi kokonaan yhteen asiaan. Leikkaaminen, asettelu ja liimaaminen voi toimia kuin meditaatio: moni murehtii silloin vähemmän ja on enemmän hetkessä.

Lisäksi se vaikuttaa mielialaan:

• katsot taaksepäin kauniisiin hetkiin, ja se tuo usein lämpimän olon
• saat valmiiksi jotain, mitä voit pitää kädessäsi, ja se tuntuu hyvältä
• kokemuksistasi kirjoittaminen voi auttaa käsittelemään niitä

Moni skräppääjä huomaa, että se toimii parhaiten, kun ei yritä liian täydellistä. Heti kun sivun on pakko onnistua, rauha katoaa.

Lue myös: Miksi skräppäys voi tuoda rauhaa ja tyydytystä

On, ja juuri nyt. Puhelimen tuhansia kuvia katsotaan harvoin uudelleen, mutta pöydällä oleva albumi tulee avattua itsestään.

Paperikirjassa on muutama asia, joka näytöltä puuttuu:

• voit pitää sitä kädessä, selata sitä ja katsoa sitä yhdessä muiden kanssa
• voit säilyttää siinä oikeita asioita, kuten pääsylipun tai jonkun käsin kirjoittaman lapun
• se ei ole riippuvainen sovelluksesta, tilistä tai tiedostomuodosta, joka ei ehkä enää toimi kahdenkymmenen vuoden päästä

Digitaalinen ja paperi eivät myöskään sulje toisiaan pois. Moni skräppääjä valitsee ensin parhaat kuvansa digitaalisesti ja tulostaa vain ne albumiinsa.

Lue myös: Scrapbook, kuvakirja vai valokuva-albumi: mikä sopii sinulle

Tunnetuimmat edeltäjät ovat commonplace book, album amicorum ja runovihko.

• Commonplace book: muistikirja, johon koottiin sitaatteja, runoja, reseptejä ja tiedonmuruja aiheittain järjestettyinä.
• Album amicorum (saksaksi Stammbuch): 1500-luvulta peräisin oleva ystäväkirja, jota pitivät etenkin opiskelijat ja johon ystävät ja opettajat kirjoittivat mietelauseen, nimensä ja joskus piirroksen tai vaakunan.
• Runovihko: sen myöhempi, kotoisampi muoto, jossa oli värssyjä ja kiiltokuvia.

Lisäksi 1800-luvulla ihmiset liimasivat leikekirjoihin lehtileikkeitä ja kuvia. Kaikista näistä tavoista kasvoi skräppikirja: kirja, johon kokoat yhteen tekstiä, kuvia ja muistoja.

Lue myös: Commonplace bookista poesiealbumiin: scrapbookin edeltäjät

Kyllä, moni kokee sen auttavan, vaikkei se toimi kaikille. Kun teet albumin ihmisestä, jonka olet menettänyt, saat aikaa pysähtyä hänen äärelleen, ja suru saa muodon, jonka kanssa voi tehdä jotain.

Skräppääjät kertovat usein, että tuntuu kuin kävisi hetken toisen luona kylässä. Lopputulos on lisäksi jotain, minkä voit jakaa perheen kanssa, esimerkiksi hautajaisten jälkeen.

Muutama vinkki:

• aloita pienesti muutamalla sinulle rakkaalla kuvalla
• kirjoita muistot ylös, kun ne ovat vielä tuoreita
• jätä epätarkat tai samanlaiset kuvat rauhassa pois
• pidä taukoa, jos se käy liian raskaaksi

Jos suru vie yhä mukanaan, hae tukea myös joltakulta toiselta. Albumi ei korvaa apua.

Lue myös: Skräppäys surussa ja menetyksen jälkeen

Sitä käytetään joskus apuvälineenä, mutta skräppäys itsessään ei ole terapiaa. Sen osia, eli luovaa työskentelyä, muistelua ja kirjoittamista, kyllä käytetään ohjauksessa ja tuessa.

Muutama esimerkki:

• ikääntyneillä ja muistisairailla valokuvat ja albumit auttavat palauttamaan muistoja mieleen ja saamaan keskustelua aikaan
• sururyhmissä ja -tuessa muistokirja auttaa käsittelemään menetystä
• kokemuksista kirjoittaminen voi auttaa vähentämään stressiä ja jäsentämään tunteita

Itsellesi se saa olla ihan vain rentouttava harrastus. Jos kärsit alakulosta, ahdistuksesta tai traumasta, se on hyvä lisä ammattilaisen apuun, mutta ei korvaa sitä.

Lue myös: Miksi skräppäys voi tuoda rauhaa ja tyydytystä

Kollaasi taidemuotona luetaan yleensä Georges Braquen ja Pablo Picasson ansioksi. He alkoivat noin vuonna 1912 liimata paperia ja muita materiaaleja kubistisiin teoksiinsa. Braque liimasi puunsyykuvioista tapettia piirrokseen, Picasso lisäsi asetelmaansa palan vahakangasta.

Paperilla liimaaminen on kuitenkin paljon vanhempaa. Japanissa kalligrafit liimasivat jo vuosisatoja aiemmin paperinpaloja runojensa pohjaksi, ja 1700-luvulla englantilainen Mary Delany teki satoja kukkia pikkuruisista paperisilpuista.

Sana kollaasi tulee ranskan sanasta coller, liimata. Kubistien jälkeen sitä jatkoivat muun muassa dadaistit, jotka tekivät valokuvamontaaseja leikatuista valokuvista.

Lue myös: Kollaasin synty: Picassosta ja Braquesta Hannah Höchiin

Mark Twainin mielestä liimaaminen oli niin vaivalloista, että hän keksi oman leikekirjan ja sai sille patentin vuonna 1873. Sivuilla oli valmiiksi kerros kuivaa liimaa. Se piti vain kostuttaa, niin leikkeen sai kiinni, vähän kuin postimerkin.

Leikekirjaa myytiin eri versioina, ja se oli yksi hänen menestyneimmistä liikeideoistaan. Se kertoo, miten tavallista 1800-luvulla oli säilyttää lehtileikkeitä ja kuvia.

Nykyiselle skräppääjälle se on lähinnä hauska tiedonmuru. Sen ajan liima ei ollut happovapaata, joten tällaiset vanhat leikekirjat kellastuvat ja haurastuvat usein.

Lue myös: Scrapbookin historia kiiltokuvista journalointiin

Koska ensimmäistä kertaa säilytettävänä oli paljon kaunista ja halpaa painotuotetta. Uuden painotekniikan, kromolitografian, ansiosta syntyi värikkäitä kuvia, kortteja ja mainoskuvia, ja niitä leikattiin ja liimattiin innolla.

Myös yhä useampi osasi lukea, ja sanoma- ja aikakauslehdet tulivat edullisiksi. Mitä piti kauniina tai tärkeänä, sen leikkasi talteen: runoja, artikkeleita, reseptejä.

Leikekirjoja pitivät etenkin naiset, eräänlaisena kuvallisena päiväkirjana. Ystävät vaihtoivat kuvia ja näyttivät toisilleen albumejaan. Kiiltokuvat, jotka myöhemmin päätyivät runovihkoihin, ovat peräisin tästä perinteestä. Kun valokuvaus yleistyi, valokuvat tulivat vähitellen mukaan.

Lue myös: Scrapbookin historia kiiltokuvista journalointiin

Se tapahtui Yhdysvalloissa 1980-luvulla. Kiinnostus sukututkimukseen ja suvun historiaan kasvoi, ja samaan aikaan ymmärrettiin yhä paremmin, että tavallisissa albumeissa kuvat haalistuivat ja vaurioituivat.

Yritykset alkoivat myydä valokuville turvallisia albumeja ja papereita sekä ohjeita kauniin sivun tekemiseen. Syntyi työpajoja, skräppäyskauppoja, lehtiä ja tapaamisia, joissa ihmiset tekivät albumejaan yhdessä.

1990-luvulta lähtien harrastus levisi Eurooppaan, myös Alankomaihin ja Belgiaan. Myöhemmin mukaan tulivat digitaalinen skräppäys, sosiaalinen media ja uudet muodot, kuten junk journalit.

Lue myös: Scrapbookin historia kiiltokuvista journalointiin

Ei, mutta se on muuttunut. Huippuaika, jolloin joka kaupungissa oli iso skräppäyskauppa, on ohi, ja samalla on tullut uusia muotoja: junk journalit, pocket scrapbooking, matkapäiväkirjat sekä digitaalinen tai hybridiskräppäys.

Pysyvää on tarve säilyttää muistoja jossain, mitä voi selata. Juuri koska kuvat ovat nyt enimmäkseen puhelimissa, moni löytää liimaamisen uudelleen.

Myös ihmisillä itsellään se kulkee aaltoina. Monella skräppääjällä on vuosien taukoja, joiden jälkeen hän aloittaa taas, usein eri tyylillä tai pienemmässä koossa kuin ennen. Se kuuluu asiaan.

Sen saat päättää itse, ja useimmat skräppääjät tekevät vähän molempia. Suuri osa on ennen kaikkea memory keepereitä: kuvat ja tarina ovat etusijalla, ja koristeet vain auttavat tuomaan ne esiin.

Toiset skräppäävät lähinnä tekemisen ilosta. He työskentelevät maalien, leimasimien ja kerrosten kanssa eivätkä joskus käytä lainkaan omia kuvia. Se on lähellä art journalingia.

Hyödyllinen kysymys itselle: haluanko, että joku ymmärtää tämän kolmenkymmenen vuoden päästä? Silloin nimet, päivämäärät ja muutama lause tekstiä ovat tärkeämpiä kuin taas yksi koristekerros. Jos kyse on tämän päivän ilosta, se saa yhtä hyvin olla puhtaasti luovaa.

Lue myös: Art journaling: näin pääset alkuun

Ei, se on perinteisesti myös seurallista puuhaa. Jo 1800-luvulla ystävät näyttivät toisilleen leikekirjojaan ja vaihtoivat kuvia.

Nykyään yhdessä voi skräpätä monella tavalla:

• cropissa: iltapäivänä, iltana tai viikonloppuna, jolloin skräppääjät tekevät sivuja yhdessä omilla tarvikkeillaan
• kotona muutaman ystävän kanssa tai lasten tai lastenlasten kanssa
• kerhossa tai työpajassa
• verkossa jakamalla töitä ja osallistumalla haasteisiin

Yhdessä tekeminen tuo usein uusia ideoita, ja saat valmiiksi enemmän kuin yksin. Suvun albumissa on lisäksi kätevää, että muut voivat täydentää nimiä ja tarinoita.

Lue myös: Skräppäystä yhdessä: cropit ja skräppäysiltapäivät

Commonplace book on muistikirja, johon kokoat kaiken, mikä on mielestäsi talteen ottamisen arvoista: sitaatteja, runoja, mietelauseita, reseptejä, kirjeitä ja tiedonmuruja. Se oli suosittu etenkin renessanssista lähtien oppineiden, opiskelijoiden ja kirjailijoiden keskuudessa.

Ero päiväkirjaan: päiväkirja etenee päivä kerrallaan ja kertoo tunteistasi, commonplace book on järjestetty aiheittain ja tarkoitettu siihen, että asiat löytyvät myöhemmin. Siihen kuului usein hakusanoja ja hakemisto.

Sitä pidetään yhtenä skräppikirjan ja nykyisen journalin edeltäjistä. Jos pidät vihkoa lempisitaateistasi tai bullet journalia kokoelmalistoineen, teet oikeastaan samaa.

Lue myös: Commonplace bookista poesiealbumiin: scrapbookin edeltäjät

Hollannin kielessä ei ole vakiintunutta omaa sanaa; useimmat sanovat yksinkertaisesti scrapbooken tai scrappen. Vanhempi sana plakboek (leikekirja) on lähimpänä, mutta se tuo mieleen ennemmin vihkon, jossa on lehtileikkeitä tai kuvia.

Scrapbook tulee englannin sanoista scrap, suikale tai jäänne, ja book. Se on siis kirjaimellisesti leikkeiden kirja.

Myös muissa kielissä englanninkielinen sana on otettu käyttöön. Ammattitermejä kuten layout, journaling ja embellishments käytetään hollanniksikin yleensä englanniksi.

Lue myös: Scrapbook-sanasto selitettynä: bradeista vellumiin

Ero on materiaalissa ja syvyydessä.

• Papier collé: teos, joka on tehty pelkästään liimatusta paperista. Termi on peräisin Braquen ja Picasson töistä noin vuodelta 1912.
• Kollaasi: laajempi käsite, jossa on paperin lisäksi muitakin materiaaleja, kuten kangasta, valokuvia, maalia tai piirroksia. Yleensä se pysyy litteänä.
• Assemblaasi: kolmiulotteinen muoto, jossa yhdistetään oikeita esineitä, kuten nappeja, puuta tai metallia.

Skräppikirjassa tai journalissa törmäät kaikkiin kolmeen. Pelkistä paperikerroksista tehty sivu on papier collé, valokuvien ja kankaan kanssa kollaasi, ja heti kun liimaat paksuja esineitä, olet matkalla kohti assemblaasia.

Lue myös: Kollaasin synty: Picassosta ja Braquesta Hannah Höchiin

Ei. Mielikuva tulee lähinnä teollisuudelta, joka on myynyt albumeja, papereita ja koristeita 1980-luvulta asti, mutta pohjimmiltaan tarvitset vain kuvia, paperia, liimaa, sakset ja kynän.

Ennen ihmiset liimasivat sitä, mitä heillä oli: lehtileikkeitä, kortteja, kuvia ja kirjeitä. Se toimii yhä. Junk journal perustuu jopa kokonaan siihen, mitä muuten heittäisit pois.

Moni kokenut skräppääjä varoittaa paineesta tehdä kaikki oikein uusimmilla tarvikkeilla. Kyse on sinun tarinastasi, ei kokoelmasta. Kuvien kanssa kannattaa kuitenkin käyttää happovapaata paperia ja valokuville turvallista liimaa, jotta albumisi kestää pitkään.

Lue myös: Skräppäys pienellä budjetilla

Usein on, vaikka ne näyttäisivät sotkuisilta. Vanha leikekirja kertoo, mitä joku piti tärkeänä, mitkä kuvat olivat muodissa ja millaista arki oli. Sitä on harvoin kirjattu mihinkään muualle samalla tavalla.

Silti moni albumi katoaa, koska kukaan ei halua sitä tai koska se on kömpelön iso ja hauras.

Mitä voit tehdä:

• pidä albumi ehjänä äläkä ota siitä mitään pois
• säilytä se pimeässä ja kuivassa, älä ullakolla tai kellarissa
• skannaa tai valokuvaa sivut, jotta suku voi katsoa niitä vahingoittamatta albumia
• kirjoita ylös, mitä tiedät sen tekijästä

Paikallinen arkisto tai kulttuuriperintölaitos on joskus kiinnostunut.

Lue myös: Sukualbumin tekeminen vanhoista valokuvista ja asiakirjoista

Usein kuultu selitys on, että säilyttäminen antaa otteen. Sodan, sairauden tai pelon aikoina ihmiset pitävät useammin päiväkirjoja ja leikekirjoja, koska niin he järjestävät jotain, mikä muuten on heidän vaikutusvaltansa ulkopuolella.

Skräppäys auttaa siinä monella tavalla:

• suuntaat huomiosi johonkin pieneen ja hallittavaan
• katsot sitä, mikä oli hyvää ja mikä jäi
• tallennat tapahtumat, myös tulevaa varten

Tämä ei ole mikään laki, mutta ehkä tunnistat sen itsessäsi: kiireisenä tai raskaana aikana tunti leikkaamista ja liimaamista voi tuoda paljon rauhaa. Siitä ei tarvitse syntyä mitään kaunista, tekeminen itsessään riittää.

Lue myös: Miksi skräppäys voi tuoda rauhaa ja tyydytystä