Scrapbookin historia kiiltokuvista journalointiin

Kun liimaat sivulle valokuvia, kortin ja pari riviä tekstiä, teet samaa kuin ihmiset ovat tehneet jo vuosisatoja. Vain materiaalit ovat muuttuneet. Scrapbookilla on pitkä ja sotkuinen historia, täynnä leikkeitä, kuvia, liimapurkkeja ja yksi kuuluisa kirjailija, joka inhosi liimaamista.

Mistä sana tulee

Englannin sana scrap tarkoittaa silppua, tähdettä, jotain ylijäänyttä. Scrapbook on siis kirjaimellisesti silppukirja: siinä on lehtileikkeitä, runoja, kirjeitä ja kuvia. Hollanniksi siitä puhuttiin yksinkertaisesti nimellä plakboek eli liimakirja.

1800-luvulla sana scraps sai toisen merkityksen. Niin kutsuttiin stanssattuja, kiiltävästi painettuja kuvia, joita sai ostaa irtona: enkeleitä, kukkia, lasten kasvoja, eläimiä. Alankomaissa ne tunnetaan nimillä glansplaatjes tai poëzieplaatjes, suomeksi kiiltokuvina. Scrapbook oli tuolloin usein kirja täynnä tällaisia kuvia.

Englannissa sana oli 1800-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä jo niin yleinen, että ilmestyi kirjoja ja lehtiä, joiden nimessä oli sana scrapbook. Niissä annettiin vinkkejä silppujen keräämiseen ja järjestämiseen.

Edeltäjät

Ajatus on sanaa vanhempi. Kirjapainotaidon keksimisen jälkeen lukutaitoiset ihmiset näkivät yhtäkkiä paljon enemmän painotuotteita. Pysyäkseen kärryillä he kopioivat kauniita kohtia, reseptejä ja sitaatteja commonplace bookiin, eräänlaiseen henkilökohtaiseen muistikirjaan. Pohjois-Euroopan opiskelijat antoivat ystävien ja opettajien kirjoittaa ja piirtää ystäväalbumiin, nykyisen muistokirjan kaukaiseen esi-isään. Perheet merkitsivät syntymät ja häät perheraamatun tyhjille sivuille.

1700-luvun jälkipuoliskolla Englannissa ilmestyi James Grangerin historiateos, jossa oli tyhjiä sivuja, jotta lukija voisi itse liimata niihin kuvia. Tällä tavoin täydennettyjä kirjoja alettiin kutsua grangerisoiduiksi. Sekin on askel kohti scrapbookia: painettu kirja, jonka viimeistelet itse.

Viktoriaaniset leikekirjat ja kiiltokuvat

Suuri kukoistus koitti 1800-luvulla, kuningatar Viktorian aikaan. Kaksi asiaa teki sen mahdolliseksi: paperi halpeni, ja tuli uusi painotekniikka, kromolitografia. Sen avulla värikkäitä kuvia voitiin ensimmäistä kertaa painaa suuria määriä. Onnittelukorteista, mainoskorteista, sikarinrenkaista ja etiketeistä tuli yhtäkkiä upeita, eikä niitä raaskittu heittää pois.

Värikuvat päätyivät leikekirjoihin lehtileikkeiden, runojen, kuivattujen kukkien, kangaspalojen ja käsin kirjoitettujen muistiinpanojen viereen. Niitä tekivät etenkin naiset ja lapset. Noin vuonna 1880 kiiltokuvien liimaaminen oli lasten keskuudessa todellinen villitys. Tytöt rakensivat kirjoihinsa jopa kokonaisia paperitaloja: huoneita, jotka he kalustivat lehdistä ja mainoksista leikatuilla huonekaluilla ja ihmisillä.

Myös tunnetut kirjailijat pitivät leikekirjoja. Lucy Maud Montgomery, Annan nuoruusvuosien kirjoittaja, liimasi niihin leikkeitä, postikortteja, kangaspaloja ja kuivattuja kukkia. Tällainen kirja ei ollut salaisuuksia täynnä oleva päiväkirja, vaan kokoelma sitä, mitä joku piti kauniina tai tärkeänä. Se oli tarkoitettu näytettäväksi.

Mark Twain ja hänen itseliimautuva scrapbookinsa

Yksi tunnetuimmista liimaajista oli Mark Twain, Tom Sawyerin kirjoittaja. Hän liimasi leikkeitä kirjoihin koko ikänsä, mutta piti liiman kanssa sählämistä kamalana. Liimaa ei koskaan ollut silloin, kun sitä tarvitsi, tai se oli kuivunut, tai se levitti lehtileikkeen musteen.

Niinpä hän keksi jotain parempaa. Vuonna 1873 hän sai patentin scrapbookille, jonka sivuilla oli valmiiksi kerros kumiliimaa, usein kapeina kaistaleina, juuri sanomalehden palstan levyisinä. Kostutit liimaa hieman, asetit leikkeen päälle, ja valmista. Hän vitsaili, että hänen albuminsa säästi ihmiset monelta kirosanalta.

Albumista tuli suuri menestys, ja sitä myytiin vuosia. Elämäkerturien mukaan se oli Twainin kaikista keksinnöistä ainoa, joka todella tuotti hänelle rahaa. Se kertoo, että liimaaminen oli jo silloin massojen harrastus.

Miksi leikekirja sen jälkeen katosi

1800-luvun lopussa markkinoille tuli kätevä kamera. Ensimmäistä kertaa tavallinen perhe pystyi ottamaan itse valokuvia. Valokuva-albumista tuli suosittu, ja se muutti leikekirjaa. Valokuvat valtasivat sivut, ja kirjeet, kortit ja leikkeet katosivat laatikoihin.

1900-luvun mittaan runsaasti koristeltu leikekirja jäi yhä enemmän pois muodista. Jäljelle jäi lähinnä yksinkertainen valokuva-albumi. Jotkut pitivät vanhoja leikekirjojaan jopa arvottomina ja heittivät ne pois. Liimailtiin kyllä edelleen, mutta kotona, hiljaisuudessa, ilman kauppoja tai lehtiä ympärillä.

Paluu 1980-luvun tienoilla

Käänne alkoi 1970-luvun lopulla Yhdysvalloissa, kun kiinnostus sukututkimukseen kasvoi. Ihmiset halusivat tallentaa suvun historiansa valokuvineen ja tarinoineen. Noin vuonna 1980 eräs utahilainen nainen herätti huomiota kymmenillä itse tekemillään sukualbumeilla, joissa hän yhdisti valokuvia tekstiin ja koristeisiin. Hän avasi kaupan juuri tällaisia albumeita varten, ja idea tarttui.

1980-luvulla perässä tulivat yritykset, jotka myivät albumeita ja tarvikkeita kotiesittelyissä, joissa opittiin myös rakentamaan sivu. Tärkeää oli oivallus, että halpa paperi ja liima vahingoittavat valokuvia. Hapottomasta paperista, turvallisesta liimasta ja haalistumattomista kynistä tuli uusi standardi, samoin kuin neliön muotoisesta 30,5 × 30,5 cm:n (12 × 12 tuuman) koosta.

Kokonainen teollisuus 1990-luvulla

1990-luvulla scrapbookingista kasvoi Amerikassa yksi nopeimmin kasvavista harrastuksista. Syntyi lehtiä, erikoisliikkeitä, messuja ja loputtomasti uusia tuotteita: kuviopaperia, tarroja, leimasimia ja embellishmentsejä (pieniä koristeita, kuten nappeja ja halkaisunastoja eli brads-niittejä). Scrapbookaajat kokoontuivat cropeihin: iltoihin tai viikonloppuihin, jolloin istuttiin yhdessä liimailemassa pöytä täynnä tavaraa.

Näiden kauppojen, lehtien ja myöhemmin internetin kautta harrastus levisi Eurooppaan, myös Alankomaihin ja Belgiaan. Siksi käytämme edelleen niin paljon englanninkielisiä sanoja. Suuren kukoistuksen jälkeen kaupoissa hiljeni ja moni erikoisliike katosi taas, mutta itse harrastus säilyi.

Digitaalisesta journalointiin

Digikameran myötä tuli myös digitaalinen scrapbook: sivuja, jotka teet tietokoneella digitaalisella paperilla ja koristeilla ja tulostutat sitten. Samaan aikaan syntyi verkkofoorumeita ja blogeja, joissa scrapbookaajat esittelivät töitään ja haastoivat toisiaan sketseillä ja teemoilla.

Pinterestin ja Instagramin kaltaisen somen myötä kaikki muuttui taas. Tuli uusia muotoja, jotka ovat lähellä vanhaa leikekirjaa: paperinpaloista tehty junk journal, art journal ja bullet journal. Moni löysi liimailun koristellun kalenterin eikä valokuva-albumin kautta. Tavallaan harrastus on näin palannut alkuunsa: kirjaksi täynnä silppuja, kuvia ja omia sanoja.

Miksi historioitsijat sivuuttivat scrapbookit pitkään

Scrapbookeja ei pitkään otettu vakavasti. Niitä pidettiin naisten ja lasten ajanvietteenä, joka oli tehty kertakäyttöisistä painotuotteista: korteista, mainoksista, leikkeistä. Arkistotkaan eivät oikein tienneet, mitä niillä tehdä. Leikekirjaa on hankala säilyttää: paperi on haurasta, materiaalit sekaisin, liima irtoaa tai värjäytyy ja selkämykset pullistuvat. Lisäksi ne eivät sovi mihinkään lokeroon: ne eivät ole kirjeitä, kirjoja eivätkä valokuvakokoelmia.

Tämä käsitys on muuttunut. Historioitsijat, kirjastonhoitajat ja konservaattorit näkevät nyt, että leikekirjat kertovat jotain, mikä virallisista lähteistä puuttuu: miten tavalliset ihmiset elivät, mitä he pitivät kauniina, missä esityksissä he kävivät ja keitä he rakastivat. Valokuvien taakse kirjoitetut nimet ja päivämäärät auttavat sukututkimuksessa, ja kadusta otettu kuva näyttää, miltä se näytti ennen asfaltointia. Myös kirjan järjestys ja kokoonpano kertovat jotain, ja siksi museot säilyttävät ne mieluiten kokonaisina.

Mitä tämä tarkoittaa sinun kirjallesi

Kirja, jota nyt teet, on sadan vuoden päästä itse pala historiaa. Muutama asia auttaa:

• Liimaa valokuvien lisäksi myös oikeita esineitä: pääsylippu, syntymäilmoitus, kutsu.
• Kirjoita mukaan kuka, mitä, missä ja milloin. Kuva ilman nimiä on seuraavalle sukupolvelle arvoitus.
• Kirjoita käsin. Lapsenlapsesi tunnistavat käsialasi myöhemmin muistakin papereista.
• Valitse materiaaleja, jotka kestävät, jotta sivusi eivät hajoa kuten monet vanhat leikekirjat.

Jos haluat olla varma, ettei kirjasi katoa, skannaa se myös. Silloin se säilyy, vaikka paperi joskus pettäisi.